Vieras

 Vieraillessani serkkuni Airan kanssa elokuussa lapsuuteni ensimmäisessä kodissa Miessaaressa sovimme hänen ja  emäntämme Sinikan kanssa, että he vastavuoroisesti vierailevat luonani täällä Mehikoormassa, kunhan ehdin tänne hieman asettumaan.

Syyskuussa sovittiin vierailun ajankohdasta ja vieraat alkoivat valmistelemaan tuloa tänne. Ensin heidän tarkoituksensa oli matkustaa tänne perjantaina, mutta kun netistä ei tuolle päivälle löytynyt bussiyhteyttä Tartosta perille, matka siirtyi lauantaille. Serkkuni sairastui viime hetkellä ja joutui perumaan tulonsa, mutta Sinikka päätti kuitenkin pitäytyä matkasuunnitelmissa ja tulla yksin. Olihan matkaa varten otettu lomapäiviä ja matkaliput hankittu.

                   

Bussiyhteyksien takia Sinikka joutui kuluttamaan aikaa Tartossa nelisen tuntia ja oli lopulta perillä Mehikoormassa illalla. Olin valmistellut tulijalle makuukset, lämmittänyt talon ja ruoka oli kuumana hellalla odottamassa. Kävelimme Nappinokan kanssa tulijaa vastaanottamaan kylän keskustaan, kaupan edustalle, missä paikallinen bussi käy kääntymässä.

Olimme tavanneet vain tuon yhden kerran aikaisemmin ja meitä yhdisti Miessaari ja serkkuni, joka on Sinikan työtoveri. Löysimme kuitenkin heti yhteisiä puheenaiheita, tuttuutta, jota joskus harvoin ventovieraassa ihmisessä tavoittaa. Söimme ja saunoimme, istuimme pitkään keittiön pöydän ääressä juttelemassa, kunnes matkaväsymys alkoi painaa vierasta.

Aamu oli koleahako ja sumuinen, mutta hyvien yöunien virkistämänä päätimme lähteä ulos kävelemään Peipsin rantatietä ja katsomaan kylää. Peipsi piilotti visusti sumuun järven vastarannan ja Venäjän, jonka näkeminen tietenkin vierasta kiinnosti. Ihailimme vanhoja rakennuksia, kylän kujia ja talveen valmistautuvaa luontoa.

Kaikesta näkee Mehikoormassa, että kalastus on merkittävä elinkeino. Kalasatama on uusittu joitakin vuosia sitten ja pyyntivälineitä, verkkoja ja rysiä kuivuu pihapiireissä. Myös kalan haju on täällä ominaista. Naapurini on kertonut, että kun Viro itsenäistyi, ihmisten toimeentulo heikkeni ja monet jäivät työttömäksi kun valtio ei enää tarjonnut työtä. Vaikka kalastuskombinaatti hajosi, kalastajat säilyttivät toimeentulonsa, jopa vaurastuivat.

Rantoja kulkiessamme löysimme vanhan kalastusveneen, joka herätti mielenkiinnon. Vene on vedetty korkealle rantahiekalle ja selvästikin se on siinä saanut lahota rauhassa jo vuosia. Suolaheinää kasvaa pohjan läpi ja perälaudasta on osa lahonnut pois. Silti paatti herättää kunnioitusta, sillä se epäilemättä edustaa vanhaa peipsiläistä veneentekotapaa ja -taitoa, jotka hyvää vauhtia painuvat unholan aaltoihin lasikuituveneiden upottamana. 

Veneen perälauta on veistetty halkaistusta puusta, jonka on täytynyt olla melkoisen kookas. Samoin veneen kaaripuut on  veistetty umpipuusta ja ovat varsin jykeviä. Laudat on kiinnitetty toisiinsa erikoisella tavalla niin, että lautojen välissä kulkee rima, joka on niitattu rautaniitein lautoihin. Hankaimet ovat myös paksua rautaa, luultavasti kyläsepän takomat.

On helppo nähdä, että vene on tehty kalastukseen sopivaksi, kestämään kovat aallokot, tuulet, paahteet, jäät. Se on kestänyt myös aikaa, eikä sen loppuun lahoaminenkaan tapahdu hetkessä.

Päivä kului nopeasti, runsas raitis ilmakin teki tehtävänsä. Illalla istuimme vielä rupattelemassa, kunnes oli aika mennä nukkumaan. Maanantaiaamuna vieraan oli lähdettävä jo varhain paluumatkalle, vaikka joutuikin jälleen Tartossa kuluttamaan useita tunteja ja ehti kotiin vasta myöhään illalla. 

Nappinokka oli vieraasta aivan innoissaan. Eihän se ihme ole kun emännän kanssa joutuu kaiket ajat kahdestaan möllöttämään. Toki emäntääkin jonkinasteinen puhumattomien puheiden tulva vaivasi. Illalla nukkumaan mennessä Nappis kävi oikein varmistamassa, että viereisen makuuhuoneen sänky oli tyhjä, eikä meinannut suopua tulemaan nukkumaan omalle paikalleen ollenkaan. 

Mitä se arki sitten on?

Reilu puolitoista kuukautta on nyt kulunut, lennähtänyt ajan siivillä melkein huomaamatta! Arki on alkanut muotoutua, rutiineja syntyä. Eivät ne aivan helposti asettuneet päivittäiseen toiminnan kehykseen, sillä kaikkea uutta ja hauskaa oli niin paljon, että  alkuun oli helppo ohittaa ja unohtaa velvoitteet.

Oli mukavaa lähteä koiran kanssa metsäteille lenkille, käydä ympäristössä kameran kanssa kuvaamassa luontoa, piipahtaa mukavan baabushkan luona rupattelemassa tai vain istuksia pihalla auringossa lueskelemassa kirjaa. Oli myös mukavaa ja toki hyödyllistäkin säilöä, kuivattaa, pakastaa, hilloa ja keitellä mehuja talven varalle.  Tehdä kaikkea kivaa...

En ole kuitenkaan tullut tänne vaaleanpunaiset silmälasit päässä, kuvitellen elämän olevan jatkuvaa lomailua; leppoisaa, mukavaa ja vaivatonta. Olen täysin tietoinen kaikista haasteita, joita tämä vuosi ja asuminen täällä minulle asettaa. Asumiseen ja arkeen kuuluu pakollisia asioita, joista on huolehdittava, jopa päivittäin. Arki tulee olemaan työntäyteistä, turhat haihattelut on jätettävä ja monenlaisiin töihin on tartuttava. 

Huomasin, että kaikkien kylän talojen pihamaat kasvavat ruohoa ja ovat erinomaisen hyvin hoidettuja. Vaikuttaa siltä, että asukkaat käyvät hiljaista "siistein piha" -kilpailua, johon minuakin varovasti velvoitetaan. Niinpä opettelin käyttämään ruohonleikkuria ja olin aika ylpeä itsestäni kun jo toisella kerralla jaksoin ajaa koko piha-alueen kauniin tasaiseksi. Raskaan leikkurin työntäminen eteenpäin oli, kumma kyllä selälle erinomaista fysioterapiaa, selkäkivut katosivat lähes kokonaan. Haravaankin saa tarttua juuri nyt päivittäin, kun tuulet repivät pihapuista lehtiä ja kiidättävät niitä ympäri nurmikoita. 

Tärkein arjen velvoite on talon lämpimänä pitäminen. Talossahan ei tosiaankaan ole keskuslämmitystä, vaan neljää uunia lämmitetään puilla. Jotta jonkinlainen peruslämpö säilyy on uuneja lämmitettävä säännöllisesti. Lämmityksestä pidän kirjaa jotta voin laskea puun kulutuksen mutta myös pysyn itse perässä, mikä uuni milloinkin pitää lämmittää!

On ollut terveellistä pohtia omia kulutustottumuksia, ekologisuutta ja taloudellisuutta. Sitä miettii, miksi ei kaupunkilaisen työssäkävijän arjessa ole osannut tai jaksanut olla tarkempi kaikessa. Tähän elämäntapaan säästäväisyys ja järkevä kulutus täytyy kuulua oleellisena osana ja toteutuu helposti pienissä arjen teoissa. Tosin, kierrätyksestä, jätehuollosta ja kompostoinnista riittää oman jutun verran kirjoitettavaa, joten siitä tarkemmin toiste.

Säiden viilennyttyä olen joka aamu sytyttänyt keittiön hellaan tulet ja valmistanut aamuateriani sen lämmössä. Samalla hellalla lämpiää suuressa kattilassa käyttövettä tiskaamiseen ja siivoamiseen, mikä taas säästää sähköä ja kaasua. Usein valmistan hellalla isompia ruoka-annoksia, joista osan purkitan pakastimeen. Parasta kuitenkin on keittiöön leviävä lämpö ja hyvä tunnelma, josta nautin lähes lapsenomaisesti.

Jotta uuneja voi lämmittää, on polttopuita oltava riittävästi ja niitä on kannettava sisälle taloon ahkerasti. Varaston seinustoilla on pinotolkulla viimetalvista koivuklapia joka nyt on kiireellä saatava siirrettyä liiteriin, ennenkuin syyssateet alkavat. Kottikärryt ovat kovilla, samoin lihakset, joilla kuorma siirtyy eteenpäin, mutta jokaisen kärryllisen jälkeen on aina pikkuisen hyvä mieli. 

Vaikka kuinka pyrkii olemaan huolellinen ja tarkka puuhommissa, voi vahinko päästä yllättämään. Olin saanut ladottua komean pinon koivuja liiteriin, kun kompastuin hakkuupölkkyyn, törmäsin kottikärryyn joka singahti kovalla voimalla päin pinoa joka puolestaan mulistui liiterin lattialle. Jalka jäi kaatuvien puiden alle, mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Piti kyllä hetken olla ihan hiljaa ja miettiä, mitä oikein tapahtui!

Juuri nytkin äkäinen syysmyräkkä räyhää talon nurkissa ja pihamaalla. Sadekuurot ropsahtelevat ikkunaan ja rummuttavat kattoa. Yläkerrassa makuuhuoneen uuni on lämmitetty jo aamulla ja sinne lämpimään me kohta Nappiksen kanssa kiipeämme nukkumaan. Huomenna on uusi päivä.

Vuorotteluvapaa

70 -, ja 80-luvuilla, kun perheiden tukia, kuten lapsilisiä ja kotihoidontukea kehitettiin ja laajennettiin, olin aina väliinputoaja, joka ei hyötynyt parannuksista. Muistan miten harmitti, vaikka kyse olisi ollut vain muutamasta kympistä, Tuolloin neljän lapsen kotiäidille jokainen markka olisi ollut enemmän kuin tervetullut.

Kun aloin pohtimaan vuorotteluvapaalle jäämistä, ehdin maalata kaikki pirut seinille pelätessäni, että taaskin olisin jokin väliinputoaja. Oli helpottavaa todeta, että kerrankin  ikäni ja työvuosieni puolesta täytin kaikki vaatimukset .

Te-toimisto tiedottaa vuorotteluvapaalle jäämisestä seuraavasti(lainaus TE-palvelujen nettisivulta):

Työnantaja ja työntekijä sopivat yhteisesti työntekijän vuorotteluvapaasta. Vapaalle jäävän työntekijän tilalle täytyy palkata työtön työnhakija, mutta työtehtävien ei välttämättä tarvitse olla samoja.

Vuorotteluvapaalle jäävä voi käyttää vapaan haluamallaan tavalla. 

• Vapaa kestää vähintään 100 ja enintään 360 kalenteripäivää.
• Vuorotteluvapaalle lähtevällä pitää olla työhistoriaa vähintään 16 vuotta. 
• Vuorotteluvapaalle jäävän yläikäraja on 60 vuotta. 
  Vuorotteluvapaa pitää aloittaa viimeistään sen kalenterikuukauden aikana, jolloin vuorottelija  täyttää 60 vuotta. 
  Yläikäraja ei koske ennen vuotta 1957 syntyneitä.

Erityisen tyytyväinen olin viimeiseen kohtaan, jossa todetaan, ettei yläikäraja koske ennen vuotta -57 syntyneitä. Kerrankin kannattaa olla vanha!!!

Vuorottelija saa joko Kelalta tai työttömyyskassalta päivärahaa, joka määräytyy seuraavin perustein:

• 70 prosenttia siitä työttömyyspäivärahasta, jota saisit, jos jäisit työttömäksi – lapsikorotuksia ei oteta huomioon, kun korvausta lasketaan
• 80 prosenttia työttömyyspäivärahasta, jos työhistoriasi on vähintään 25 vuotta ennen kuin vuorotteluvapaa alkaa
• veronalaista tuloa.

Tällaisella vanhalla korpulla, olkoonkin, että olin perheen kasvaessa kotiäitinä 8 vuotta ja työttömänäkin pidempiä jaksoja, on onneksi kertynyt työhistoriaa yli 30 vuotta, joten 80% osuus työttömyyspäivärahasta otetaan tyytyväisenä vastaan.  Jokainen voi laskea, ettei korvauksella missään Monacossa asusteltaisi, etenkin kun verottaja rapsuttaa päältä pois vakiomääräisen 20%. Mutta kun elää tulojensa mukaan ja laskee tarkasti menonsa, niin korvauksella voi halvemman hintatason Virossa elää säädyllisesti.

Vuorotteluvapaa ei kerrytä lomapäiviä, joten työhön palatessa joutuu taas aloittamaan lomien keräämisen alusta. Toisaalta, tässä nykyisessä maailmanmenossa saa kai olla kiitollinen, jos hallitus ei ole ehtinyt vuoden aikana leikkaamaan kokonaan lomia, tai ylipäätänsä on työpaikka johon palata vuorotteluvapaan jälkeen.

Näillä kuitenkin mennään!

Alkulähteillä

Uskon, että ihmisen pitää tuntea menneisyytensä osatakseen elää tätä päivää ja ymmärtääkseen itseään. Välillä tuntuukin, että elämä ohjaa katsomaan taaksepäin, tarkastelemaan erilaisia elämäntapahtumia, tutkailemaan lapsuutta ja nuoruutta. Miten monenlaisia oivalluksia kokee, kun antaa itselleen luvan kaivautua lapsuuden muistoihin. Minulla on uskomattoman paljon kirkkaita muistoja aivan varhaisilta vuosiltani, luultavasti siksi, että tuolloin elämä oli turvallista, iloista ja onnellista. Myöhempien vuosien muistot ovat jo haaleampia, sekavampia.

Vuosikausia olen haikaillut päästä käymään paikoissa, joissa olen lapsena asunut ja joilla on ollut kasvuni kannalta merkitystä. Olen kaivannut paikkoja, joissa olen leikkinyt huolettomia lapsuuden leikkejä, kokenut aikamoisia seikkailuja ja joita olen koko lapsensydämelläni rakastanut. Ne ovat paikkoja joiden menettäminen on satuttanut, turvallinen maailma on pirstoutunut, mutta joihin olen koko aikuisuuteni tuntenut ikävää.

Marssijärjestys on ollut hieman nurinkurinen, sillä viitisen vuotta sitten lapsuudenystäväni vei minut katsomaan entistä kotiamme Valkealassa, jossa asuimme vv 1959 - 1967. Sieltä muutimme
Vuosaareen, jossa asuimme muutaman vuoden. Nelisen vuotta sitten sain yhteydenoton tuonaikaiselta - ja itselleni aivan ensimmäiseltä - poikaystävältä. Sovimme, että tapaisimme Helsingissä, kun sinne tulisin lomailemaan ja niin sitten tapahtuikin. Ajelimme kevättalven kirkkaassa pakkaskelissä ympäri Vuosaarta ja koetin tunnistaa katuja ja taloja. Vanha ostari oli vielä tuolloin pystyssä, lampi sen vieressä. Mutta kovin vierasta ja muuttunutta oli kaikki.

Santahaminaan, johon alkuperäisestä lapsuuskodistamme muutimme v 1958, pääsin vierailulle blogiystäväni Arjan myötävaikutuksella ja vieraana. Olin sitten lapsuuden käynyt Santahaminassa kerran, muistaakseni 15- vuotiaana, todeten kaiken ympärillä olevan kutistuneen oman kasvuni myötä. Samalta tuntui keski-ikäisestäkin; asuinympäristö, kasarmit, etäisyydet, puut, kaikki olivat kutistuneet vuosikymmenien aikana. Vain sotilaskoti näytti kentän takana yhtä suurelta kuin lapsena. Silti olin innoissani ja iloinen mahdollisuudesta vierailla Santahaminassa, sillä muistoja, niitä poimin kuin hiukkasia ilmasta, lukemattomia...

Miessaari on Espoon edustalla oleva pieni sotilassaari jonne on pääsy vain Puolustusvoimien henkilökunnalla. Kuinka hartaasti olinkaan haaveillut  ja jo melkein luopunut toivosta päästä käymään saaressa. Tänä kesänä, johdatuksenomaisesti, serkkuni kävi työtoverinsa kanssa lounaan yli pienen keskustelun jossa selvisi, että työtoverin mies on Puolustusvoimien palveluksessa ja että he ovat vuokranneet Miessaaresta vanhan talon mökiksi.  Serkkuni kertoi, että olin syntynyt ja viettänyt elämäni ensimmäiset vuodet saaressa ja kovasti halusin siellä käydä.

Vierailu järjestyi eräänä tavattoman kauniina elokuun iltapäivänä. En kykene sanoin kuvaamaan mitä tunsin saareen päästyämme. Siellä, jos missä muistot heräsivät eloon. Niitä suorastaan virtasi tajuntaani, joka askeleella, joka puulla, polulla, rannan laiturilla, sotilaskodilla, ruokalan ohi kulkiessa - ja etenkin kotitalon edessä. Sydän oli pakahtumiseen asti täynnä onnea ja iloa!

Miessaari erityisesti, mutta kaikki paikkakunnat, joissa olen asunut, elämä ja ihmiset niissä, kaikki tapahtunut,ja kokemukset, rikkoutumiset ja eheytymiset... Niitä kaikkia kuljetan mukanani. Ne ovat osa minua ja ovat osaltaan muokanneet minusta sen ihmisen, joka tässä ja nyt olen! Koen, että käynti Miessaaressa nitoi yhteen koko edeltävän elämäni ja täytti viimeisenkin kohdan siitä alustasta, jolta nyt ponnistan elämässäni eteenpäin. Ympyrä on sulkeutunut!

Hyppelyä blogialustalta toiselle...

Aloitin pitkästä aikaa blogin kirjoittamisen kuvaillakseni elämääni pienessä kaakkois-virolaisessa kalastajakylässä seuraavan vuoden aikana!

Blogialustaksi valitsin luontevasti bloggerin, koska se oli tuttu jo parista aiemmasta blogista. Olin julkaissut kaksi artikkelia ja tallentanut luonnoksiinkin kirjoituksia, kun eräänä kivana päivänä en enää päässytkään kirjautumaan sisään blogiini. En mihinkään niistä! Kun kirjautuminen lopulta onnistui, bloggeri toivotti tervetulleeksi tekemään uutta blogia samalla kun tiedotti, ettei minulla vielä ole yhtään blogia...

Käsipäässä pähkäilin, mitä tämä oikein tarkoittaa, mutta lopulta ja aika harmissani tekaisin vanhaan kunnon Vuodatukseen blogin. Sekään ei kyllä tuntunut oikein hyvältä, en päässyt sinuiksi asetusten koodeihin ja koko homma tuntui raskaalta.

Tänään kokeilin taas pääsyä bloggerin sivuille, ihan vain huvikseni. Badam! Sesam aukeni! Eikä mitään tietoa, mikä tässä oli mättänyt! Mutta nyt siis kaikki tekstit on julkaistu uudelleen tällä sivustolla ... ja hartaasti toivon, että nyt ei enää mitään hämminkiä ilmene.

Toivottavasti viihdytte sivustolla, jolla raivataan, rempataan, tuetaan ja korjaillaan... elämää!

Lämmöllä

Crane

Talo

Talo, jossa koirani kanssa asun seuraavan vuoden, sijaitsee pienen kaakkois-virolaisen kalastajakylän kauimmaisella laidalla. Perinteisen rakennustavan mukaan talon julkisivu antaa kadulle ja ulkorakennukset suojaavat pihaa muilta suunnilta. Pihapiiriin antaa näkösuojaa korkeiksi kasvaneet tuijat ja kukkaistutukset, takapihalta löytyy omena- ja päärynäpuita, marjapensaita ja vanha, hoitamattomana villiintynyt kasvimaa.

.

Katua pitkin taloa lähestyessä talon tunnistaa lautavuorauksen ruskeasta väristä, mutta sitten kiinnittääkin huomionsa talon kokoon. Se on kaksikerroksinen, pinta-alaltaan parisataa neliöinen. Yläkerrassa on neljä makuuhuonetta ja alhaalla tilava olohuone, ruokailutila ja tupakeittiö. Talon yhteydessä on vielä iso autotalli ja verstas. Ulkorakennuksessa on puuliiteri, kellarintapainen, suurehko takkahuone, sauna ja pukuhuone, sekä erillinen ulkovarasto.

Talo kuuluu nyt ystävättärelleni ja hänen veljelleen, jotka ovat perineet sen isänsä kuoltua kolme vuotta sitten. Olen ymmärtänyt, että heidän isänsä, paikallinen kalastaja ja ilmeisen arvostettu kyläyhteisön jäsen, on hyvin pitkälle itse rakentanut talon oman mielensä mukaiseksi. Voisin kuvitella, että tuolloin, 70-luvun lopun Neuvosto-Virossa talo on ollut poikkeuksellisen suuri, eikä kylässä edelleenkään ole montaa yhtä isoa, saatikka suurempaa omakotitaloa.

Talon valmistuessa sisarukset olivat jo nuoria aikuisia ja lähdössä maailmalle, joten talossa asuivat ensisijaisesti isäntä ja hänen uusi puolisonsa. Kaikesta näkee, että talo on rakennettu harkiten ja  huolella, materiaaleiksi valittu sen ajan parhaat saatavilla olevat ja kaikesta on pidetty hyvää huolta! Materiaalit, kuten lattiat, ovat kestäneet hyvin aikaa, vaikka joistakin kohdista näkee, että kosteus on tullut sisään ja lattia on painunut. Joitakin huoneita on laudoitettu, tapetoitu ja maalattu, mutta mitään merkittävää remonttia ei ole tehty. Silti talo on kohtuullisessa asumiskunnossa.

Viimeisen vuoden aikana talossa on pitänyt majaa ulkomaankomennuksilla työskentelevä mieshenkilö, käyden olemassa siellä ehkä kerran kuukaudessa muutamia päiviä, mutta muuten asumus on ollut suurimman osan aikaa tyhjillään tai omistajien lomakäytössä. Nyt talo saa ikään kuin uuden elämän, kun siinä asutaan ja eletään päivittäistä arkea; uuneja lämmitetään, laitetaan ruokia, siivotaan, kuljetaan ovista pihamaalle ja tullaan takaisin sisälle, nukutaan, sisustetaan, kuljetaan portaissa….

Tähän taloon, tähän pihapiiriin aion nyt rakentaa elämäni ilolla ja sydämelläni. 
Talon henkeä kunnioittaen!

Alku

Pihapiiri on iso, kaksikerroksinen talo asettuu ällän muotoon sen etureunaan. Pakettiauto on ajettu rautaporteista sisään ja tavarat purettu melko nopeasti. Seison pihalla kuulostellen ensivaikutelmiani. Hyvä mieli hyrisee sisälläni. Tässä talossa, tässä pihapiirissä tulen viettämään seuraavan vuoden. En edes mieti muttia ja jossia; näihin puitteisiin rakennan arkeni, opettelen uudet tavat ja selviän elämäntaidoillani parhaani mukaan.

Olemme lähteneet aamuviideltä liikkeelle Vantaalta, matkanneet mukavasti laivalla meren yli ja ajelleet iltapäivän myötä Tarton kautta Mehikoormaan, Peipsijärven rannalle. Autoa kuljettava Petri osoittautui heti mukavaksi ja matka taittui leppoisasti röpisten. Kävimme Tarttossa syömässä ja etsittiin tori, josta kävin ostamassa ruokatarpeita. Sillä välin Petri vei koirani pienelle lenkille.

Sisällä on kosteaa ja koleaa, sillä taloa ei ole moneen viikkoon lämmitetty. Yritämme virittää keittiön hellaan tulta, mutta hella savuttaa ja luovumme aikeesta. Wokkaan kaasuliedellä meille ilta-aterian, sitten kannan kasseja yläkertaan ja laittelen nukkumapaikkoja. Yläkerran aulassa on uuni, johon saamme tulet ja makuuhuoneet ehtivät mukavasti lämmetä ennen yöpuulle käyntiä. Keskuslämmitystä talossa ei ole, puulämmitteiset uunit toimivat lämmön lähteenä.

Käyn ylikierroksilla fyysisen väsymyksen ja innostuksen nostattaman adrenaliinin voimin. Haluan tietenkin heti someen ilmoittamaan perheelleni perille pääsystä ja kertomaan matkan sujumisesta. Olen vaihtanut ennen Viroon lähtöä puhelinoperaattorin Soneraan, joka tarjoaa rajattomia tekstiviestejä ja puheaikaa Virossa. Pakettiin kuuluu myös melko pieni määrä dataa. En ole ennen käyttänyt nettiä jakamalla puhelimesta nettiyhteyden toiselle laitteelle, joten ilman apua en osaisi toimia oikein. Petri auttaa tässäkin mutta samalla huomataan, että puhelimessani on jokin ongelma, jonka takia yhteyden muodostaminen ei onnistukaan. Saan lainaksi tabletin jolla voin hoitaa yhteyden ulkomaailmaan sillä välin kun Petri vie puhelimen Helsinkiin korjattavaksi.

Seuraavana päivänä virolaisen ystävättäreni veli, talon toinen omistaja saapuu ja saan ohjeita ja neuvoja käytännön asioihin. Käymme yhdessä paikallisessa kunnanvirastossa ilmoittamassa minut asukkaaksi ja teen tuttavuutta lähimpiin naapureihini. Viereisellä tontilla asuva ihastuttava baabushka Sonja vie minut taloonsa, pakkaa laatikkoon sipuleita ja juureksia, kaivaa vadelmia pakastimesta ja puhua pulputtaa venäjää iloisesti nauraen. Ymmärrämme toisiamme mainiosti. Tien toisella puolella asuu Sonjan tytär Juulia, joka vannottaa kääntymään kaikissa ongelmissa hänen puoleensa, hän lupaa auttaa missä vain voi…

Sitten tulee hiljaisuus! Kiipeän koiran kanssa yläkertaan, sammutan valot ja asettaudun vuoteeseen. Koira kuuntelee hetken naapurustosta kuuluvaa haukuntaa ja asettuu sitten omalle paikalleen jalkataipeeseeni nukkumaan. Rauha laskeutuu mieleen ja kehoon, uni voittaa nopeasti. Ensimmäinen yö yksin uudessa kodissa, uuden elämänvaiheen äärellä!

Muutto

Kesä menee sairauslomalla. Välillä selkäkivut ovat sietämättömiä, mutta joinakin päivinä kykenen tyttären auttamana metsään. Pehmeällä sammalikolla on helppo kävellä ja on autuasta makoilla lämpimällä kalliolla auringossa; mieli ja keho rentoutuu, olo on heti parempi.

Joudun kahdesti menemään Töölön ensiapupolille kovien kipujen takia ja toisella kerralla pääsen päivän polilla maattuani magneettikuvauksiin. Saan diagnoosin; pienehkö välilevynpullistuma, ahtaumaa nikamaväleissä. 15 vuoteen selkä ei ole vaivannut, nyt tuntuu kuin olisi lähes kuolemantuomiolla.

Joudun pohtimaan tulevaisuuttani, työkykyäni. Vähän yli kuusikymppisenä ei sentään vanhuus pitäisi vaivata, mutta tosiasia on, että olen romukunnossa. Vielä vuosi sitten pystyin juoksemaan pieniä lenkkejä, painokin putosi mukavasti 12 kiloa ja olo oli kohtalainen.  Nyt hengästyn koiran kanssa lenkillä kävellessä ja portaiden nousussa, ryhti on painunut etukumaraan, hartioissa ja niskassa on jatkuvaa särkyä.  

Virolaisen naapurin luona käydessä haikailen ääneen, että nyt jos voisin, muuttaisin Viroon asumaan. Se on ollut yksi monista haaveistani, niin vahva, että liitin sen pari vuotta sitten tekemääni ”aarrekarttaankin” yhdeksi viidestä asiasta, jotka halusin elämässäni muuttaa tai toteuttaa. Neljä muuta toivetta oli jo toteutunut. Ystävätär katsoo minua ihmeissään ja kertoo, että heillä on iso talo Itä-Virossa ja että he ovat kauan etsineet jotakuta, joka muuttaisi taloon asumaan ja pitäisi siitä huolen.

Kaksi toivetta kohtaa ja yhtäkkiä elämä saa uuden suunnan! Ajatus muutosta tuntuu varmalta, oikealta ja selkeältä ratkaisulta. Alan selvittämään mahdollisuutta jäädä vuorotteluvapaalle, joka järjestyykin yhdellä keskustelulla esimiehen kanssa.  Käyn Virossa katsomassa taloa ja puhkun jo intoa. Aivan yhtä nopeasti löytyy alivuokralainen joka ihastuu asuntoon ja jolle sopii, että jätän osan tavaroistani paikoilleen. Löydän lopuksi vielä Facebookin vironsuomalaisten ryhmästä kohtuuhintaisen kuljetuksen itselleni, koiralleni ja tavaroilleni. 

Elokuun lopussa maallinen omaisuuteni on pakattu, osa varastoon, osa mukaan otettavaksi. Siirryn koirani ja muuttolaatikoitteni kanssa reiluksi viikoksi poikani ja miniäni huusholliin, käyn tervehtimässä sukulaisia ja ystäviä, fysikaalisessa saamassa viime hetken ohjeita ja sitten olen valmis lähtemään.