Tervetuloa pihansiivoustalkoisiin!

Tällaisena päivänä ei sovi istuksia hämärissä huoneissa, nysvätä sisällä. Voi olla että kyseessä on poikkeuksellisen aurinkoinen ja lämmin päivä, jollaisia ei enää tämän vuosipuoliskon aikana koeta. Ollaanhan sentään jo marraskuun puolella ja täällä Viron perukoillakin on jo ehditty kokea lähes -10 asteen yöpakkasia. Niinpä nyt täytyy nauttia! Tai sitten tehdä pihatöitä! 

Tai molempia!!!

 

Pihapiirissäni on kiitettävästi laajuutta. Talon takana kasvaa useita omena- ja päärynäpuita, jotka ovat varistaneet osan lehdistä jo pari viikkoa sitten. Lisäksi naapureiden puolella kasvaa suuria vaahteroita ja tammi, joiden lehtiä pohjatuuli lennätteli tännekin. Portin pielessä kasvaa suuri koivu, ja koska täällä on tapana huolehtia oman tontin mittaisella pätkällä myös tienvierusalueiden siisteydestä, riittää haravaoimista. Talkoilla saa vaikka joka päivä.

 

Lämmin sää ja ahkera haravointi nostattivat nopeasti hien pintaan. Kottikärryllinen toisensa perään sai kyytiä kompostille, joka täyttyi nopeasti, joten kasasin loput lehdet kompostinkehikon viereen. Mihin sitten kaikki loput saa mahtumaan, en ole vielä varma. Olen vakoillut sen verran naapureitani, että olen todennut aika monen kuljettavan lehdet rantametsään, jossa ne maatuvat omia aikojaan. Toiset tekevät pihalle nuotion ja polttavat kuivat lehdet. Hyvä konsti sekin. Tosin tänään tuo tapa vähän harmitti, sillä myöhemmin illalla näin savujen nousevan pensasaidan takaa pihan päädystä. Olin nimittäin saanut juuri pestyä  ja ripustettua narulle kuivumaan ison lakanapyykin, joka tuoksahtaa nyt savulle.  

  

Nämä pihatalkoot ovat yhden ihmisen ja koiran yhteiset. Nappis toimi äänekkäänä työnjohtajana, etenkin kun katosin talon taakse kottikärryineni. Mutta kun homma oli valmis, oli mukava istua hetki auringossa, juoda mehua ja huilata. Nappis nautti lämmöstä ja pyydysteli auringossa pörrääviä hyttysiä ja kärpäsiä. Haravoinnin kiertoliike ei ole erityisen mieluinen selälleni ja lonkatkin tuntuivat välillä melko kipeiltä, mutta nyt on sauna lämpimänä ja eiköhän kaikki krempat taas katoa kunnon löylyjen myötä pois. 

 

PS! Olisipa mukava tietää, mikä tämä ruusulajike on. Se on kukkinut loppusyksystä herkeämättä ja vaikka tosiaankin yöpakkaset ovat olleet jo aika napakoita ja usein aamuisin ruusun kukat ovat olleet paksun kuuran peitossa, löysin sen taas mitä kauneimpana, avaamassa uusia nupuja.  Aivan kuin ei olisi kylmästä tietääkseenkään. 

Syömään...!!!

En kovin usein mieti suhdettani ruokaan, mutta kävin taas tänään tönöttämässä puntarilla ja ihmettelin miten paino ei vain putoa, vaikka päivittäin saan superannoksen ruumiillista rasitusta ja lihastreeniä arjen askareita tehdessäni. Toisaalta, ei painoni ole noussutkaan, mitä voi pitää varsin miellyttävänä asiana. Meillä keski-iän ylittäneillä, vaihdevuosien kirot taaksemme karistaneilla naisilla kun kuulema on vaarana pyöristyä vähän sieltä sun täältä. Melkein huomaamatta.

Tottakai ruoka on elinehtomme, siinä missä vesikin. Kehoa on tankattava ravinnolla saadaksemme energiaa ja jaksaaksemme toimia. Aivoparkammekin ovat riippuvaisia ravinnosta ja tiedetään, että yksipuolinen, vitamiiniköyhä ravinto altistaa ihmisen mm. muistisairauksille. Tottakai, tottakai...

                               

Vaan onhan se paljon muutakin. Minulle ainakin! Ruoka, varsinkin hyvä ruoka merkitsee nautintoa. Siinä yhdistyvät aina aistikokemukset; miltä ruoka näyttää, tuoksuu, maistuu, tuntuu. Eikä se tarkoita sitä, että jokaisen aterian pitäisi olla vähintäänkin viiden tähden michelin -tasoa, vaan samat aistikokemukset tavoittaa aivan tavallisessa kotiruoassa. Nakkisopassa, läskisoosissa, hampurilaisessa, kalakeitossa...

                                   

 Sain jo varsin nuorena matkustaa ulkomailla ja kiinnostuin eri maiden ruokakulttuureista. On ollut rikastuttavaa oppia syömään spagettinsa oikeaoppisesti haarukalla lusikkaa vasten pyörittäen tai napsimaan riisiä kulhosta syömäpuikoilla. Parhainta oppia maailmalta on ollut perheiden ja ystävien yhteiset, kiireettömät ateriat, joiden aikana vaihdetaan kuulumisia ja keskustellaan kaikesta tärkeästä tai ihan turhasta maan ja taivaan välillä.

Yhtälailla ruokaan ja etenkin sen valmistamiseen sisältyy paljon tunteita. Aikanaan kun lapset olivat pieniä, oli sydämen asia helliä heitä heidän lempiruoilla. Myöhemmin oli aika jolloin lasagnea oli valmistettava monta vuoallista kerralla, kun sitä kokoontui syömään oman nuorison lisäksi heidän kaverinsa. Lastenkasvatusperiaatteena oli, että kaikkea on maistettava, pakko ei ole syödä. Nyt on palkitsevaa nähdä, miten ennakkoluulotonta jälkikasvu on ruokien suhteen ja miten lapsenlapsetkin maistelevat oudompiakin makuja rohkeasti.

         

Yksin asuessanikin olen kokkaillut itselleni "ihan oikeaa ruokaa", koska ruoanlaitto on paitsi mukavaa ja terapeuttista, myös taloudellista.  Muutettuani Mehikoormaan olen suorastaan innostunut säilömään, keittämään ja paistamaan puuhellalla jos vaikka mitä. Facebook-kaverini ovat varmasti kyllästymiseen asti joutuneet lukemaan päivityksiäni ruokakokeiluistani. 

Onneksi leipominen ei ole se "mun juttu". Silloin voisi olla todella tarvetta tarkkailla puntarin lukemia. Kun olen niin perso makealle!