Onnellista Äitienpäivää!

Toukokuun toinen sunnuntai, Äitienpäivä, äitien päivä!


Tänäänkin aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, on kesäistä, on tulossa upea päivä juhlistaa äitejä. On hieno asia, että edes yhtenä päivänä vuodessa äidit saavat erityistä huomiota, kakkunsa ja lahjansa.
Silti joka vuosi julistan samaa ajatusta; jokainen päivä on äitien päivä! Ja isien päivä!

Sen kun kaikki muistaisivat... !

Muistamista, muistoja!

Tänä kauniina keväänä samoillessani koiran kanssa lähimetsissä ja ihaillessani valkovuokkomattoja rinteissä ja ojien reunamilla, on mieleeni tullut vahvoja kuvia lapsuuden äitienpäivistä.
Johtuneeko muistojen äkillinen esiin nousu siitä, että asun nyt lähellä lapsuuteni pitkäaikaisinta kotipaikkaa, paikkaa, johon muuttaessamme olin 6-vuotias ja jossa vietin lapsuuteni viimeiset vuodet metsissä samoillen ja pellon pientareita ramuten. Pian 60 vuotta sitten...!

Noihin lapsuuden kuviin kuuluvat valkovuokot, joita lähimetsän laidalta keräsin joka äitienpäiväksi maljakkoon sijoitettavaksi tarjottimelle, jossa kahvi ja kakku kannettiin äidille vuoteeseen. Muistan oman ilon tunteeni äidin herätessä lauluumme : "maan päällä paikka yksi on...". Muistan, miten iloinen äiti oli.


Muistoista kumpusi tämäkin:

VALKOVUOKOT

Tyttönen kuin keijukainen

liinatukka takussa ja otsatukka vinossa

palavin poskin

silmissä onni

askeleissa päämäärä

Punaiset saappaat sanoo lits-läts ja mielessä;

varo ojia

niissä on näin keväällä paljon vettä!

Hikinen pieni käsi puristää 

 kimppua niin suurta

ettei sormet tahdo ympärille yltää

Nyt on kiire

on juostava!

Niin pian vuokot nuupahtavat

on saatava ne äkkiä maljakkoon

piiloon odottamaan huomista

vaikka haluttaisi juosta suoraan sisälle

huutaa äidille

"toin nämä sinulle"!

ONNELLISTA ÄITIENPÄIVÄÄ!

Kevättä!

Päivät, viikot vierii…

Pitkä, mutta minulle niin mieluinen talvinen jakso lumineen ja pakkasineen taittui jo huhtikuun alussa ja sen jälkeen on lämmin eteläinen ja kylmä pohjoinen vaihdellut tasaiseen tahtiin. Lumi on sulanut, uutta satanut, aurinko paistanut ja lämmittänyt ja taas yöpakkaset yllättäneet! Kevät keikkuen tulevi! Todellakin.  Routaa vielä riittää ja metsien aluset ovat edelleen vesien vallassa viime syksyn ylettömän runsaiden sateiden peruja.

Varhaisilla aamulenkeillä ja illan hämärtyessä tienoo on täyttynyt lintujen laulusta, alati voimistuvasta ja monimuotoisemmaksi kasvavasta. Parhaimmillaan laulujen kakofonia on jopa peittänyt liikenteen melun alleen. On piipitystä, luritusta, haikeaa huhuilua, tirskumista ja ärhäkkää kärinää. Ja taivaalta on törähdellyt joutsenten torvet ja hanhien töötit. Talitiaiset tulevat metsälenkillä melkein käden ulottuville katselemaan koiraa sen näköisenä, että ”siinäpä menee paljon pesänrakennustarvikkeita”… Pelloilla töyhtöhyypät ja monet kahlaajat käyvät kilpaa reviireistä ja pesimäpaikoista. Maanviljelijöillä ei sen sijaan liene asiaa pelloille, niin märkänä maat yhä ovat.

Nyt on kuitenkin kevään hienoin hetki käsillä; juuri alkanut sade puhkaisee puiden lehdet hiirenkorville ja luonto pukeutuu muutamaksi kuukaudeksi vihreän eri sävyihin. Sitä me ikkunasta tähyämme!

Oma olo on kuitenkin kuin roudan riivaama. Kylmää jähmeyttä on riittänyt niin fyysisesti kuin henkisestikin koko alkuvuoden ja voi vain toivoa, että auringon lämpö ja energia sulattavat tämän olotilan.

Enpä muistanut, miten varoen elämälle kannattaa toiveitaan esittää? Jo joitain vuosia sitten, kun koin silloisen raskaan työn kuluttavan kaikki voimani, toivoin kevennettyä työaikaa. Se olisikin toteutunut, mutta sitten vaihdoin työpaikkaa. Tätä nykyistä työtä hakiessa ajattelin tekeväni nyt pari vuotta täyttä -, ja sen jälkeen lyhennettyä työaikaa, sitten-kun asiakaskuntakin vähenee. Ei se ihan niin mennyt.

Jossain aiemmassa kirjoituksessa taisin mainita, että työnantaja päätyi osa-aikaistamaan työni vuoden alusta. Tein viikossa kolme lyhyempää työpäivää, mikä tietysti kuulostaa hulppealta, etenkin kun loput neljä päivää oli aikaa itselle. Tässä asetelmassa kävi kuitenkin niin, että lopulta rästiin jäävien töiden stressi ja melkoisesti pienentyneiden tulojen aiheuttama ahdistus veivät koko potin!

En ole vieläkään aivan varma, millaisilla piikkareilla onni lopulta potki, kun pitkään tätä työtä tehnyt työkaveri sai vakituisen työn muualta ja hänen alueensa asiakkaiden palveluohjaus annettiin minulle. Saan siis taas tehdä kokopäivätyötä, missä työn määrä tietysti tuplaantuu, mutta työaika antaa joustavuutta ja työn organisointi helpottuu.  Taloudellinen huolikin helpottuu, mikä sekin on positiivinen asia.

Nyt on vain – jälleen – hypättävä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, organisoiduttava aivan uudelleen ja käytävä uusia haasteita päin avoimin mielin. Muutoksia muutosten perään, kyllä, mutta eipähän elämä ole yksitoikkoista.

 

Vaan nyt, kaiken arkisen pakerruksen keskellä, nautitaan luonnon heräämisestä kevään kauneuteen, alkavasta vihreydestä, tuoksuista, sinivuokkojen ja leskenlehtien ilmestymisestä tien reunoille, jopa mehiläisten ja muiden pörrääjien lentoon lähdöstä. 

Ensimmäiset perhosetkin on jo bongattu!

Ihminen elää unelmistaan

Ajan seisahtaneessa ja hieman sameassa tilassa pohdin, millaisia unelmia minulla on ollut ja ovatko ne toteutuneet. Nuoruuden haaveeni oli päästä matkustamaan ja nähdä maailmaa, muuttaa asumaan Australiaan. Sinne en lopulta koskaan päässyt, mutta moni muu unelma on toteutunut, sellanenkin, mitä en tiennyt unelmoineeni. Uskon olleen itsellenikin parempi, etten aivan joka tuulen mukaan ole voinut singahtaa. Ja jos joskus elämä leikkasikin kipeästi unelmilta siivet ja pisti rämpimään nilkkoja myöten upottavissa soissa, niin aina niistä on noustu ja kohottu taas haaveiden kiitoradalle.

Mistä sinä haaveilet? 

Unelmoitko isosti; tavoitteletko vaurauden tuomaa turvaa, tekeekö valta sinut onnelliseksi? Ehkä uskot täydelliseen rakkauteen, joka kestää kaikki elämän loskakelit ja uuvuttavat helteet? Tuleeko onni perheestä, lasten menestyksestä, kauniista kodista? Vai onko haaveesi pienimuotoisempaa; tavoitteletko sisäistä rauhaa ja henkistä hyvinvointia, terveyttä? 

Miten voi saavuttaa unelmansa, miten haaveet toteutuvat? 

Joku sanoisi, että on vain uskottava unelmiinsa ja ne käyvät toteen. Kerrotaan myös, että ajatuksen voimalla voi manifestoida itselleen vaurautta ja kaikkea hyvää elämään.  Vaan tunnetko ketään, joka olisi saavuttanut unelmansa pelkällä unelmoinnilla? Minä en. Unelmien poikamiehet, lottomiljoonat, ikuisen rakkauden paratiisisaaret ja Kauniit ja rohkeat näyttäytyvät vain televisioruudulla tai unikuvissa, eivätkä ne sieltä astu arkitodellisuuteen.

Toisaalta, me suomalaiset elämme vanhojen viisauksien ja luterilaisen suoraviivaisuuden viitoittamaa elämää. Meidät, siis ainakin vielä suuret ikäluokat, on kasvatettu ajattelemaan, että savuttaakseen elämässä jotakin merkittävää, pitää tehdä lujasti töitä. Ja jos ei heti saavutakaan unelmiaan, on tehtävä vielä lisää työtä. Ja vielä vähän lisää työtä. Lannistumatta! Ja lopulta, kaiken raadannan jälkeenkin, sen luterilaisen ajattelutavan mukaan, on nöyrästi hyväksyttävä se, etteivät kaikki haaveet ja unelmat ehkä sittenkään toteudu. Sitten helposti ollaankin luusereita ja keikutaan masennuksen, mielenterveysongelmien ja itsetuhoisuuden hauraalla reunalla. 

Miten suuria tai pieniä unelmamme ovatkaan, miten hyvin tai huonosti ne saavutamme, me tarvitsemme niitä elääksemme. Kyllä, ne ovat elämämme todellinen polttoaine, suoranainen atomivoima, joka pitää meidät liikkeellä. Me kuljemme unelmiamme kohti palo sydämessä, silmät loistaen, täynnä energiaa ja taistelutahtoa ja saamme unelmista elämäämme sisällön ja motivaation.

 Ihminen elää unelmistaan. Jos ei ole unelmia, on vain tyhjyyttä!

Niinpä! Millehän alkaisi?

Ja äkkiä onkin kevät

Vau! Talvikuukausista selvittiin jälleen hengissä!

Ajan nopea kuluminen saa hämmennyksiin, on vaikuksia sisäistää, että ollaan maaliskuussa ja virallisestikin keväässä. Mihin aika hupenee?

Lähes pari viikkoa  Siperiasta puhaltanut viima on laantunut. Nyt jo suojapaikoissa voi tuntea auringon lämmön ja nähdä lumen pinnan sulavan, vaikka öisin on vielä reilut -20 pakkasta.

 En valita kylmyyttä, en pakkasia! Pitkän, ankean syksyn ja sateisen alkutalven jälkeen on ollut nautinnollista kulkea koiran kanssa lumisissa metsissä ja hengittää raikasta ilmaa.  Ikävä Lappiinkin haipui pois talvisten kelien myötä. Olen ihaillut timantteja hangilla, huikean sinisiä illan hetkiä, kuun kulkua öisellä taivaalla ja aamuisin auringon nousua metsän takaa.

Nappiskin on nauttinu ulkoilusta, vaikka kylmimpinä päivinä on ulkoilua pitänyt rajoittaa 10 - 15 minuuttiin ja pomppa on pitänyt pukea päälle. Tassuja on parina pahimpana pakkasaamuna hieman paleltanut mutta muuten kylmä ei ole koiran menoa ainakaan hidastanut.

Aurinkoisen päivän kunniaksi kävimme eilen naapurini kanssa pienellä huviajelulla Myllykoskella. Ihasteltiin rantatietä ajellessa Kymijoen rantojen maisemia ja hämmästeltiin, miten korkealla vesi joessa on. Näimme jo useamman tokan joutseniakin uimassa tai nuokkumassa jäällä auringossa.

Veden virtauksessa, tuossa liikkeessä,  on jotain maagista, eikö totta? 

Hiljaa virtaa...Kymijoki!

Helmikuuta!

Helmikuu! Se ei pettänyt odottajaa.

Talvi tuli pakkasineen, valkeine hankineen ja höppyrälumisateineen. Kaipuu vanhoille asuinseuduille Lappiin on laantunut talven tunnun myötä. Höperönä onnesta ollaan koirun kanssa kuljeksittu lumisissa metsissä ja hypelty hangilla, hengitetty raikasta pakkasilmaa, eikä kylmyys ole hetkeäkään haitannut. Tosin pakkaslukematkaan eivät ole olleet muuta kuin kohtuullisia. 

Jopa aurinko on muutamana päivänä keikkunut taivaalla ja sitä on silmät kipeinä pitänyt tihrustaa, ikäänkuin pelkästään sitä katsomalla voisi varistaa päältään väsymyksen ja harmauden. Niinä päivinä joka tapauksessa on energiataso ollut selvästi parempi eikä sillä ole väliä, johtuuko se pelkästä uskosta auringon valon voimaan vai sen todellisesta vaikutuksesta. Jos usko siirtää vuoria, niin miksei sitten ihmistäkin!   

Nyt opetellaan uusia rytmejä! 

Ei, en ole ilmoittautunut tanssikursseille opettelemaan latinotansseja enkä edes jitterbugia vaikkei sekään olisi huono idea. Kyse on ihan tavallisesta, tylsästä arjesta ja ajankäytöstä.                           

Työ rytmittää ihmisen elämää, pitää sen kurissa ja järjestyksessä. Ajan mittaan arkirytmi urautuu rutiineiksi; tietää, milloin on herättävä, milloin on aika käydä nukkumaan, milloin on vapaa ja voimissaan vaikka tapaamaan ystäviä tai lähtemään reissuun.

Olen joutunut huomaamaan, että koko elämä; pää, mieli ja ruumis, voivat seota täysin, kun tuo rytmi rikkoutuu! Nyt keskiviikko onkin perjantai ja muut päivät kuin Nelosen mainos pitkästä viikonlopusta ilman Haluatko Miljonääriksi - viihdeohjelmia, Paasosia ja kumppaneita! Äkkiä huomaa valvovansa yöt ja torkkuvansa päivät...

Jos tammikuu solahti ohi outoja oloja kummastellessa, mitääntekemättömyydessä, niin  ehkä

  helmikuussa lisääntyvä valo  antaa extraenergiaa ja arjen uudet rutiinit kolahtelevat kohdilleen, sisäinen kello palaa normaaliin ja elämä tasaantuu. 

Sitä sopii toivoa!  

Tammikuu; uusia alkuja

Uusi vuosi!

Tammikuukin ehtinyt jo puoleen. 

Aurinkoa on nähty juuri sen verran, ettei usko sen olemassaoloon ole täysin kadonnut. Sadetta, loskaa, mustaa ja harmaan sävyjä ollut sitäkin enemmän. Tohtiiko siihen luottaa, että kevät tuo taas valoa ja elämää tullessaan?

Tapanahan on tehdä tiliä vanhan vuoden tuloista ja menoista, iloista ja suruista. Vaan enpä ole jaksanut miettiä menneitä. Tässä ja nyt on aivan tarpeeksi kaikkea.

Annan aivan suosiolla jonkun muun, viisaamman analysoida vaikkapa sitä, miksi tunnen suoranaista syyllisyyttä äkkiä saamastani runsaasta vapaa-ajasta. Siis siitä joutoajasta, jota niin kovasti itselleni olen toivonut. Haaveillut levosta ja palautumisesta, mahdollisuudesta tehdä kaikkia niitä asioita, joita en ole viime vuosina jaksanut tehdä. 

Nyt sitä aikaa siis on. Mille alkaisin?

Vuosi sitten joulukuussa polkaistiin käyntiin jälleen yksi elämänmuutos; uusi koti, uusi kaupunki, uusi työ. Työn takia kaikki. Elämääni aukesi hyvät näkymät tehdä vielä muutama vuosi aiempaa kevyempää, mielekästä työtä. Ajattelin kartuuttaa muuten niin mitätöntä eläkettä, ajatuksena pikkuhiljaa työtä vähentämällä siirtyä sitä eläkettä nauttimaan...

Kaikki hyvin siis?!

Työstä olen suuresti kiitollinen. Se on voimaannuttavaa ja harvinaista iloa tuottavaa, opettavaistakin. Saan olla tukemassa ja auttamassa sodan käyneen sukupolven viimeisiä jäseniä heidän viimeisinä aikoinaan. Vastineeksi saan palasia heidän tarinoistaan; heidän koettelemuksensa, ilonsa ja surunsa. Näen näissä ihmisissä viisautta ja voimaa, sitkeyttä ja selviytymistä. Ja näen heidän kiitollisuuden ja nöyryyden elämää kohtaan. Vain harvoin heissä  muhii kovien koettelemusten aiheuttamaa katkeruutta, vihaa ei koskaan. Joskus yksinäisyyden ja kipujen keskellä näkyy uupumus, halu päästä pois... 

Kaikki inhimillistä, elämään kuuluvaa!

Valtiokonttori kilpailutti palveluntuottajat ja sen seurauksena minunkin työaikani puolitettiin, kolmeen päivään viikossa. Siksi siis aikaa, hämmentävän paljon omaa aikaa! 

Omaan nilkkaan sattuu ansioiden huima pudotus, eikä eläkekassaankaan taida mitään kertyä. Turvallisemman tulevaisuuden näkymät on pois pyyhkäisty, täytyy vain sopeutua ja opetella.  

Totta on, että sotavammalain mukaisia etuuksia saavien sotainvalidien ja näiden leskien määrä vähenee koko ajan. Sitä ei kuitenkaan huomioida, että tämä hyvin ikääntynyt joukko kunniakansalaisiamme tarvitsee nyt omien voimien ehtyessä paljon enemmän aikaamme ja erilaisia apuja pärjäämiseensä.

Jaksan ihmetellä, mitään muuta en voi! Paitsi tehdä työni mahdollisimman hyvin.