Uusi vuosi!
Tammikuukin ehtinyt jo puoleen.
Aurinkoa on nähty juuri sen verran, ettei usko sen olemassaoloon ole täysin kadonnut. Sadetta, loskaa, mustaa ja harmaan sävyjä ollut sitäkin enemmän. Tohtiiko siihen luottaa, että kevät tuo taas valoa ja elämää tullessaan?
Tapanahan on tehdä tiliä vanhan vuoden tuloista ja menoista, iloista ja suruista. Vaan enpä ole jaksanut miettiä menneitä. Tässä ja nyt on aivan tarpeeksi kaikkea.
Annan aivan suosiolla jonkun muun, viisaamman analysoida vaikkapa sitä, miksi tunnen suoranaista syyllisyyttä äkkiä saamastani runsaasta vapaa-ajasta. Siis siitä joutoajasta, jota niin kovasti itselleni olen toivonut. Haaveillut levosta ja palautumisesta, mahdollisuudesta tehdä kaikkia niitä asioita, joita en ole viime vuosina jaksanut tehdä.
Nyt sitä aikaa siis on. Mille alkaisin?
Vuosi sitten joulukuussa polkaistiin käyntiin jälleen yksi elämänmuutos; uusi koti, uusi kaupunki, uusi työ. Työn takia kaikki. Elämääni aukesi hyvät näkymät tehdä vielä muutama vuosi aiempaa kevyempää, mielekästä työtä. Ajattelin kartuuttaa muuten niin mitätöntä eläkettä, ajatuksena pikkuhiljaa työtä vähentämällä siirtyä sitä eläkettä nauttimaan...
Kaikki hyvin siis?!
Työstä olen suuresti kiitollinen. Se on voimaannuttavaa ja harvinaista iloa tuottavaa, opettavaistakin. Saan olla tukemassa ja auttamassa sodan käyneen sukupolven viimeisiä jäseniä heidän viimeisinä aikoinaan. Vastineeksi saan palasia heidän tarinoistaan; heidän koettelemuksensa, ilonsa ja surunsa. Näen näissä ihmisissä viisautta ja voimaa, sitkeyttä ja selviytymistä. Ja näen heidän kiitollisuuden ja nöyryyden elämää kohtaan. Vain harvoin heissä muhii kovien koettelemusten aiheuttamaa katkeruutta, vihaa ei koskaan. Joskus yksinäisyyden ja kipujen keskellä näkyy uupumus, halu päästä pois...
Kaikki inhimillistä, elämään kuuluvaa!
Valtiokonttori kilpailutti palveluntuottajat ja sen seurauksena minunkin työaikani puolitettiin, kolmeen päivään viikossa. Siksi siis aikaa, hämmentävän paljon omaa aikaa!
Omaan nilkkaan sattuu ansioiden huima pudotus, eikä eläkekassaankaan taida mitään kertyä. Turvallisemman tulevaisuuden näkymät on pois pyyhkäisty, täytyy vain sopeutua ja opetella.
Totta on, että sotavammalain mukaisia etuuksia saavien sotainvalidien ja näiden leskien määrä vähenee koko ajan. Sitä ei kuitenkaan huomioida, että tämä hyvin ikääntynyt joukko kunniakansalaisiamme tarvitsee nyt omien voimien ehtyessä paljon enemmän aikaamme ja erilaisia apuja pärjäämiseensä.
Jaksan ihmetellä, mitään muuta en voi! Paitsi tehdä työni mahdollisimman hyvin.
